Noniin, arvasinhan tämän. Värjäsin hiukset! Ei mitään kovin radikaalia, sellainen tummahko kullanruskea. Vähän kyllä hirvitti iskeä sitä tahnaa päähän, kun oon aina ennen kampaajalla käynyt, mutta oikein kivasti se meni ja nätit tuli.

Kerronpa nyt vähän perheestäni, tai oikeastaan perheistäni. Tämä on mulla aina ollut ongelmallinen aihe puhua tai edes kirjoittaa. Kukaan ei yleensä tajua mitään näistä ihmeellisistä kuvioista ja raivostuttavista jutuista. Oikeastaan en ole kertonut kenellekkään mitää näistä ongelmista.

Mulla oli äiti ja isä ja 3-vuotias veli, oltiin oikein kiva perhe. Sitten muistan kuinka äiti ja isi riiteli tosi usein ja äiti kysyi yhtenä iltana, kun olin kuusi, että olisiko hyvä, jos ne asuisi eri taloissa. Minä siihen vastasin, että joo.. Aika pehvasta se, mutta eihän se kuitenkaan olisi mitään vaikuttanut. Muutosta en hirveesti muista, riitoja vaan ja sitten yhtäkkiä äiti asui toisella puolella kaupunginosaa uuden miehensä kanssa. Silloin äiti ja isi pääsi oikein hienoon sopimukseen siitä miten me lapset asuisimme. Nimittäin maanantai ja tiistai äidillä, keskiviikko ja torstai isillä ja vuorotellen kummallakin perjantai+viikonloppu.

Se oli maailmankaikkeuden surkein ja typerin ratkaisu. aluksihan se toimi oikeinkin hyvin, kun oltiin niin pieniä, mutta sama jatkuu vieläkin, vaikka olen jo rippikouluikäinen. Vaatteet on aina väärässä kaapissa, koulukirjat väärällä kirjoituspödällä (josta seuraa se etten yleensä tee läksyjä, vaan jätän kirjat mieluummin kaappiini....). Lisäksi diabeetteksen takia mulla on aina ihan kamala stressi siitä muistanko varmaan ottaa kaikki insuliinit ja kynät ja muut mukaan.

Isilläkin on ollut jo monta vuotta uusi vaimo, äitipuolestani en jotenkin vaan opi niin hirveesti pitämään. En osaa vieläkään olla oikein luonnollinen sen seurassa. Itte olen tällänen sotkuinen ihminen ja sellanen hälläväliä asenne, mutta hän on niin siisti ja niin perfektionisti ja muuta, että alkaa raivostuttaa. Kun huudetaan syömään, niin muut aloittavat jo ja äitipuoli tiskaa ja laittaa keittiötä vielä ainakin 10 min ja sitten hän vasta suvaitsee aloittaa. Eipä siinä muuta ongelmaa olisikaan, muttakun pöydässä pitää meillä istua kunnes kaikki ovat syöneet. Eli kauan.

Äiti ja isäpuoli taas ovat sellaisia töihin upottautuneita ihmisiä, ja kun ei olla töissä ollaan mökillä. Eipä siinäkään mitää, tykkään olla mökillä, mutta hyytävänkoleana marraskuun viikonloppuna istuisin kyllä mieluummin kaverien kanssa elokuvissa.

Sisaruksia minulla on seuraavasti. Ainut oikea veljeni ja läheisin ihmiseni koko maailmassa, (riitelen eniten, ärsyynnyn eniten, vietän eniten aikaa) on nyt 12. Äidinpuolella minulla on yksi veli, 7-vuotias ja menossa kouluun. Hänellä on huuli-suulakihalkio, joka on korjattu leikkauksin, mutta silti vähän poikkeava ulkonäkö. Vähän hirvittää miten koulussa tulee pärjäämään uusien ihmisten kanssa.

Isän puolelta sitten on kaksi paljon pienempää veljeä. 1,5v sekä  2,5kk. Hyvin raivostuttavia, mutta silti niin vilpittömän rehellisen ihania ja suurisilmäisiä söpöläisiä.

Ei ole siis siskoja minulle Luoja viisaudessaan suonut. Yhden meinasin saada isin puolelle, mutta raskauden aikana todettiin sellainen hyvin harvinainen epämuodostuma, jossa selkäydinkalvo ei aukea ja sikiön kallo ei siis pääse kehittymään (noin se kai meni..?). Lapsi olisi elänyt korkeintaan pari päivää, joten raskaus keskeytettiin. Rauha pienen Helmen muistolle. Sillä Helmi siitä olisi tullut, sen tiedän, sillä siitä nimestä äitipuoli tykkää hirveästi. Niin kyllä minustakin Helmi olisi ollut ihana. <3

Siitä alkoikin sitten synkät ja vaikeat vuodet ja lapsuus ja tutut turvalliset ja helpot päivät jäivät ikuisesti menneisyyteen. Sillä noin neljän kuukauden kuluttua minä makasin sairaalasängyssä, kun minulla oli todettu diabetes. Se oli silloin kamalaa ja se on nyt kamalaa ja tulee aina olemaan kamalaa. Siitä kirjoitan tänne myöhemmin. Se on toinen luurankoni kaapissa. En pysty puhumaan siitä kenenkään kanssa, sillä tällainen juuri olen, niin sulkeutunut, ja se on varmasti suurin syy ongelmiini, niiden asioiden lisäksi mihin en voi itse vaikuttaa siis. Se etten puhu kenellekkään mistään, että kukaan ei oikeastaan tunne minua, paitsi ehkä oikea veljeni...

Tulipa mieleen juuri, kuinka kävin kerran psykiatrilla, kun diabetespolilta sinne neuvoivat ihan sairauden alkuaikoina. Siinä ehkä syy miksen halua kenellekkään aikuisellekkaan puhua asioistani. Se psykiatri oli sellainen kauhea täti-ihminen, joka oli niiin mun kaveri ja niiiin kiva ja voi että.(siis ei ollut kiva..) Ja minä, kun olin sopinut että kaveri tulee meille yötä suoraan koulusta ja sitten isi rahtaa minut jollekkin psykiatrille!

Olin valmiiksi jo huonolla tuulella ja vihasin koko paikkaa ja odotushuonetta ja muuta. Vastailin yksisanaisesti psykiatrin esittämiin kysymyksiin kavereista, perheestä, koulusta. Sai varmaan minusta hyvin hienon kuvan, luuli varmasti että olen tosi masentunut tai jotain ja kehotti tulemaan vielä uudelleen äitin kanssa kun olisi niiin kiva nähdä sekin. Ja pah. En mennyt sinne enää ikinä, sensijaan sinä iltana oli tosi hupaisaa meillä, kun kaveri tuli sittenkin yöksi. Ja diabetekseni takiahan minä sinne alunperin menin, kun myöhemmin mietin, niin yhden tai kaksi kertaa se mainitsi diabeteksen tai kysyi siitä jotain.

Hyvin ja kovin sotkuistasekavaa tämä ihmissuhde- ja perhe-elämä. Ehkäpä kirjoitan siitä vielä joskus oikean 1000-sivuisen romaanin. No ei vaineskaan! :D